elisa reissailee

11  12 2008

HiperDino

Okei, myönnetään noi kaikki kassit eivät olleet tulossa mun keittiöön(vain puolet). Mut tämä käyköön selityksenä siitä mitä olen työn ohella tehnyt. Syönyt ja nukkunut. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

(Myönnetään sekin et on sitä  jotain muutakin tehty, mut niistä sitten paremmalla ajalla)


11  12 2008

23 vuotta syntymäni jälkeen..

löysin itseni Fuerteventuran saarelta. Naapurisaarelle ei ole matkaa Lanzaroten eteläkärjestä kuin 15km, mutta täältä Puerto del Carmenista merimatkaa kertyy hiukan enemmän. Eli sellaisen tunnin saa keikkua katamaraanin kyydissä ennen kuin saapuu Corralejon satamaan.

Aikas karu ja kuiva oli tuo naapurisaarikin, tulivuoria ja merta. Silmille kyllä meinas hyppiä, kun kaikki talot eivät olleetkaan yhdenmukaisesti valkoisia, vaan vierekkäin pystyi näkemään koko sateenkaaren värikirjon. Muistui hyvin mieleen ensimmäinen päivä kun tänne saarelle saapui ja kaikkialla oli vain valkoisia matalia taloja. Parin kuukauden jälkeen on silmä pikkuhiljaa alkanut löytämään niitä pieniä eroavaisuuksia, mistä voi päätellä kadunkulman ja miettiä mihin päin kääntyä. Onneks ei oo isompi paikka. 

Mutta palatakseni aiheeseen tuonne naapurisaarelle ja syntymäpäivääni. Voin sanoa käyneeni pienoissaharassa. Niinhän sitä ainakin markkinoidaan. :)

Kuvassa taustalla näkyy kansainvälinen opas Tony, joka reippaasti aamulla toivotti huomenet suomeksi ja retken aikana myöskin muutamia muita hassuja lausahduksia. Ja katamaraanin kovin keikkuessa ja pomppiessa lausahti mikkiin; no panic, no panic; remember titanic. Se varmasti lohdutti kaikkia niitä ihmisiä, joilla edessään oli oksennuspussi.

Lisää kuvia naapurisaarelta tulossa taasen joku päivä…


11 2008

Syvänmeren kalastusta

Olin aikas innoissani lähtemässä kalastelemaan isoja fisuja. Vapaapäivänäni heräsin aamutuimaan ja pohdin, et pitäskö laittaa reippaasti aurinkorasvaa, kun merellähän tuo aurinko paistaa kovin voimakkaaasti. Tuli hiukan kiire ja heitin pullon vaan reppuun ja jostain kumman syystä tuulipuvun. Mun tuurilla kuitenkin vettä tulisi taivaan täydeltä. Satamaan oli järjestetty yhteiskyyti, kun meitä kalastajia oli kaiken kaikkiaan yhdeksän. Automatka oli lyhyt, mutta oli naurussa pidättelemistä, kun katselin kalastustovereitani. Valkopartainen tutiseva mies aloitti; “after my second marriage..” Hiukan oltiin eri ikäluokkaa, mutta pappa osoittautui erittäin asiantuntevaksi merenkävijäksi ja näytteli mulle sellatteesta kalakartasta, mikä oli ainoa kala, mitä kuuden tunnin merellä pyörimisen aikana jäi koukkuun kiinni. Joku Bonita se oli. Kala räävittiin osittain rikki ja laitettiin koukkuun kiinni, että se voidaan heittää sitten mereen, kun siellä näkyy hain selkäevä. Voin kertoa, et ei näkynyt ensimmäistäkään evää pinnan yläpuolella, mitä nyt yks lentokala pyrähti ohi.

Nuo ensimmäiset kaksi kalaa saatiin ensimmäisen puolen tunnin aikana ja seuraavaa saalista odotettiinkin sitten useampi tunti. Voi sitä kuohuntaa kun alettiin siimaa kelata…. ja koukusta löytyi muovipussi. Suurimman osan ajasta palelin kahdet housut päällekkäin, takki päällä ja mietin pitäväni herrasmiehille pienen jumppatuokion, mulla kun sattui olemaan eniten päällä ja silti kylmä. Pelastuksena ehkä tunnin ajan aurinko paistoi ja mähän nukahdin oikein mukavaan pehmustettuun penkkiin. Sitten jaksoi taas tuijottaa niitä vapoja ja siimoja, jotka hiukan väpättivät tuulessa, mutta muuta liiikettä niissä ei näkynytkään. Kyl melkein kalavaleet olis paikallaan…

Ja loppureissusta kukaan ei jaksanut vahtia enää  mahtaisiko jotain tarttua koukkuun. :D

Ja venekin sai mennä omia menojaan..

 


28  10 2008

Aika rientää

 Eilen tais tulla kuukausi täyteen täällä. Yllättäen tuo aika on vierähtänyt huomaamatta. Pää on enemmän kuin täynnä uusia asioita. Mun ennakkotiedot tästä paikasta oli, että saari on pituussuunnassa 60 km ja leveyssuunnassaa 20 km. Ja saarella on ikea. Ainakaan toistaiseksi nuo lukemat eivät ole alkaneet ahdistaa mieltä, kun vielä on paikkoja näkemättä. Hiukan siis alkuun epäilytti että miten täällä mahtaakaan viihtyä. Yllätyksenä iski saaren karuus. Takapihalla kasvaa kyllä viherkasveja, koska puutarhari niitä käy ahkerasti kastelemassa. Alku on ollut kiireen täyttämää, ei oo tarvinnut miettiä että mitä tekisi kun on vain syönyt ja nukkunut töiden lisäksi. Nyt siis on hiukkasen helpotttanut ja mielessä olisi vaikka mitä kerrottavaa.

Pari viikkoa sitten pyhitin vapaapäivän sille, että kävin paikallisella hevostallilla ratsastamassa. Paikka osoittautui todella ihanaksi. Hevosia on kaikkiaan kolmisenkymmentä ja joukkoon mahtuu niin lämminverisiä kuin kylmäverisiäkin hevosia sekä pienen pieniä poneja. Olin sopinut edellisenä päivänä meneeväni tutustumaan paikkaan ja aamulla sitten ajelin muutamia kierroksia eri liikenneympyröissä kun en ollutkaan ihan varma, että miten reitti tallille meni. Muutaman minuutin myöhässä saavuin oikeaan osoitteeseen. (Tallia ei sinänsä ole vaikea löytää, kun pääsee oikealle tielle, sillä ympärillä on vain valtavat laavakivimaisemat). Paikka näytti aukiolta, missään ei näkynyt ihmisiä ei hevosia. Paikallisilla nuo aikataulut eivät aina ole niin justiinsa, joten päätin istahtaa alas ja katsoa josko joku ilmestyisi paikalle. Ihan älyttömän kauaa mun ei siinä tarvinnut istuskella, kun nurkan takaa lompsi hevonen. Se pysähtyi katsomaan mua ja mä tuijotin sitä ja hetken tuumittuaan jatkoi lompsimistaan kohti pientä kuivettunutta ruohoplänttiä syömään. Hetken kuluttua tulikin sitten saksalainen tyttö neljää hevosta taluttaen ja selitti Whisky-herran kulkevan aina vapaana. Poikkeuksena ovat vapaapäivät jolloin Whisky joudutaan laittamaan aitaukseen, jotta se ei tulisi alas vuorilta, missä ”työvuorossa” olevat hevoset majailevat ratsastusten välillä. Hienointa tuossa paikassa on se, että hevoset saavat olla vapaana vuorilla vapaapäivinään (tietysti sen lisäksi että ne ovat kaikin puolin hyvin hoidettuja).

 Etukäteen mietin mahdanko tullla toimeen noiden kuumaveristen hevosten kanssa, kun Leevinhän kanssa oli enemmänkin ongelma miten saada se liikkeelle kuin miten saada se pysähtymään. :D Ehdottivat ensin kilpahevosta mun alle, koska hiukan epäröin, niin sain oikein mukavan nuoren hevosen, Vanillan. Olin täysin otettu kun hevonen käveli muutaman minuutin kuluttua koottuna kaula kaarella. Leeviä en varmaan saanut koskaan koottua yhtä hyvin (lukuisista yrityksistä huolimatta). Vanilla innostui meidän pienistä ravi- ja laukkapyrähdyksistä niin, että olisi halunnut jatkaa joko ravia tai laukkaa jatkuvasti. Ensimmäistä kertaa eläissäni olin hevosen selässä, joka ravaa ja laukkaa lähes paikallaan pysyen. Mä kun määräsin vauhdin.. :) Innolla odotan, koska pääsen seuraavan kerran taas satulaan!

 

Pari kertaa ollaan käyty keikkumassa Atlantin aalloilla. Molemmilla kertaa alla oli katamaraani ja keikkuminen sen tasoista, että seisominen kannnella oli erittäin haasteellista. Toinen noista kerroista oli puhtaasti huviajelu mukavaan lahden poukamaan, missä sai uida, snorklailla ja hurjastella vesijetillä. Henkilökunta ilmoitti katamaraanin ankkuroitua paikalleen, että ensimmäinen vedessä saa skumppapullon. Etuosan keskellä oli liukumäki mereen, joten nopeaan siirtymiseen ei paljoa vaadittu. Aurinkolasit unohtu päähän, mutta voitto tuli kotiin!

Toisella kertaa käytiin naapurisaari Fuerteventuralla katsastamassa dyynit (ihan kivat oli) ja palelemassa aurinkotuoleilla, kun pilvet olivat valloittaneet suurimman osan taivastilasta. Tulipa nähtyä ensimmäiset lentokalat. Aluks luulin niitä linnuiks, jotka lentää lähellä meren pintaa. Pidemmän aikaa asiaa tarkkailtua totesin, et nuo ei voi olla lintuja, kun ne tulevat vedestä ja sinne palaavat myös lentonsa jälkeen. Hämäävä oli kun ne saattoivat lentää niin pitkään, ettei välttämättä nähnyt niiden syöksymistä takaisin pinnan alle.

 

 

Tälläisiä näkymiä naapurisaari Fuerteventuralta.


10 2008

Kotoisa koti – ehkä hiukan vanhahtava :D

Kämppäni on oikein mainio, hyvällä paikalla, mut liikenteen melu ei pahemmin haittaa. Tällä hetkellä oon pystynyt levittäytymään 2h+olohuone+baarikeittiö käsittävään asuntoon hyvinkin leveästi(asun yksin). Miinukseksi voin mainita, että eteisessä ei ole säilytystilaa kengille, joten käytävä olohuoneeseen on reunustettu pitkällä rivillä enemmän ja vähemmän kopisevilla jalkineilla. Plussana mulla on mukavan leveä parisänky.. :)

Tässä siis kuva terassista. Kasvit hyvässä kunnossa, kun puutarhuri käy hoitamassa ne. Harvemmin sitä löytyy palmu omalta takapihalta.

Paikalliset ötökät ei oo päässeet pahemmin häiritsemään mun olemista (tosin enhän mä siellä oo käynyt ku nukkumas) mut pari pienen pientä ötökkää on pitänyt liiskata, etteivät kutsu sukulaisiaan kylään mun luokse. Hämähäkki hyökkäsi sisään ku avasin terassin oven, mut se sai säästää henkensä supernopean etenemisensä ansiosta.


 
Ja olkkari näyttää tältä. Katotaan onko kaktukset elossa vielä kauden lopussa.

Paikallisbussilla kulkemista tuli kans testattua. Ostoskeskus Biosfera on siis noin vartin kävelymatkan päässä, mut halusin testata paikallisbussia. No menomatka meni kuites reippaillessa, kun bussihan lähti juuri nokan edestä.. Takaisin päin tullessa meinasin nousta väärään bussiin ja olisin löytänyt itseni Tiasista. Seuraavaa bussia saikin sitten odotella puoli tuntia (olisin kävellyt nopeampaa kotiin!!), mutta jaksoin kuin jaksoinkin odottaa sen, tietämättä siis etukäteen koska seuraavaa bussi tulee vai tuleeko lainkaan. Ja kaiken kruunasi se, että bussissahan istuin vahingossa kotiani lähimpänä olevan pysäkin ohi.. No, pieni kuntoilu on aina paikallaan! (saa nähdä, koska aloitan sen suunnittelemani säännöllisen kuntoilun…?!)


10 2008

Kuumetta

Kun vielä vaan tietäisi mistä johtuu. Toivon mukaan jännityksestä! Lauantaiaamuna lento lähtee ysin aikoihin Munchenin kautta Lanzarotelle. Yksi matkalaukku on jo pakattu, mut yli vuorokausi on vielä lähtöön aikaa, joten vielä voi ressata kaikennäköisistä asioista. Fiilikset on kyl tosi järkyt; ihan ku olisin kuumehorkassa ja laatta meinaa lentää. Toivon sydämeni pohjasta et tää todellakin on vaan jännitystä, olis aika mälsää lähteä kipeänä reissuun. Muistaakseni samanlaiset tunnelmat on ollut nuorempana tyttönä estekisoja edeltävänä yönä, joten laitetaan sen piikkiin, kun odottaa jotain todella kivaa. :) Tuoreessa muistissa on kyllä vielä keuhkoputkentulehdus, jonka sairastin ohimennen kurssilla opiskellessa ja Kreetalla pyörähtäen. Yritänpä ehkä jossain välissä laittaa kuvia sieltä Kreetaltakin tänne..

Ennakkotiedot tuosta Lanzarotesta oli kyllä mielenkiintoiset. Saari, jonka pituusmitat ovat 60 ja 20 km ja maisema on pelkkää laavakiveä. Ja saarella on Ikea. Vielä en ole viikkoa täällä ollut, mutta olen itse käynyt todistamassa tuon olemassaolon. Sieltä muuten sai ostettua Felixin suolakurkkuja… :P Saari vaikuttaa kuitenkin aivan mainiolta. Tosin suunnistaminen  paikasta toiseen tuottaaa pientä haastetta, kun kaikki talot ovat aivan samannäköisiä matalia valkoisia taloja. Kiirettä on pitänyt, mutta ehtisin sentään eilen käydä töiden jälkeen hiukan shoppailemassa Farionessa, ostoskeskuksessa, josta löytyy tuttujen Zaran ja Mangon lisäksi Bershka, Planet Earth jne.. Toivon mukaan en hetkeen ehdi uudelleen, muuten kyllä talous on pahasti miinuksella. 


30  08 2008

Viikkoja tiellä, saan asfalttia niellä

Pakkohan tänne on nyt laittaa tällainen kommentti, että olen palannut Suomen maankamaralle. Ja hengissä vielä. Kuukausi jo melkein täällä vierähtänyt, eli elokuun kuudes päivä vedin keuhkot täyteen viileän raikasta kotimaan ilmaa. (Meinasi ihan oikeasti vallata ihmetys ku lentokentältä saapui tänne Pälkäneelle ja otti kunnon siemauksen maalaisilmaa, tuntu ku olis ollut jotain menthol-höyryä mitä hengitti.) Kovin ei ole tässä ehtinyt reissusta palautua, kun on pitänyt vierailla siellä sun täällä, ei taida pari tuhatta kilsaa auton mittarissa riittää. Joka tapauksessa kohta istun taas uudelleen koneessa. Enkä vielä tiedä mihin päin sitä oikeastaan suuntaa. Jännää!!!

Reissusta on muutamasta paikasta jääny vielä kuvia laittamatta, mutta ehkä saan aikaiseksi ne myöhäispäivityksenä. Kannattaa siis edelleenkin käydä vilkuilemas tätä blogia, tarkoitus olisi tsempata tämän suhteen taasen.. :)

 


31  07 2008

Surffaamassa – El Tunco

kyllä sitä tuli yhden jos toisenkin kerran epäiltyä, et jättäiskö kokeilematta koko homman. Mentiin rannalle (El Tunco, tarkoittaa suurta tai possua) tiistaina alkuperäisten suunnitelmien romuttuessa rikkinäisen auton mukana. Syötiin ja nautittiin kuumuudesta ja kylmästä oluesta hotellin uima-altaalla. Olin päättänyt, et haluaisin kokeilla surffaamista ja lounaan jälkeen meninkin kysymään paljonko opetus maksaa jne. Suhtautuivat aikas epäilevästi mun haluihin oikeasti mennä niiden aaltojen keskelle laudan kanssa. Sen lisäks et voisin satuttaa itteni pahemman kerran, saattaisi lauta rikkoutua, ja olisin vastuussa sen korjaamisesta. Jos onnistuisin katkaisemaan laudan, se maksaisi 70-80 dollaria, eli ei kuitenkaan ihan maltaita. Päätin jo kertaalleen et sinne vaan, vaikka meri näytti todella hurjalta; 3-4 metrisiä aaltoja toinen toisensa perään. No joo, ehdottivat et aamulla aallot olisivat hiukan pienemmät. Tai paras vaihtoehto olis tulla syyskuussa harjoittelemaan, kun aallot ovat reilusti pienemmät. Ongelma oli kuitenkin, et oltiin aamulla lähdössä aikaisin, eikä mulla ollut muuta aikaa kuin se iltapäivä. Suunnitelmissa oli palata aamuvarhaisella San Salvadoriin, koska Davidin pitää mennä lentokentälle vastaan saksalaista ystäväänsä. Luovuin surffauksen kokeilemisesta siltä päivältä miettien mahdollisuutta tulla loppuviikosta uudelleen. Alkuillasta selvisi, et David oli sekottanut päivät niin, et hänen saksalainen kaverinsa olikin jo salvadorissa (oli odotellut pari tuntia kentällä, et tultais hakemaan, mut lopulta oli ottanut taksin). Ja taas kerran suunnitelmat muuttuivat. Meidän ei tarvinnutkaan lähteä aamuvarhain takaisin kaupunkiin. Illalla yritettiin mennä uimaan mereen, mut oli aikas haastavaa. Ranta on täynnä pienempiä ja isompia kiviä ja aallot vierittelivät niitä reippaasti edestakaisin. Olin vedessä ehkä kaksi minuuttia ja onnistuin saamaan siinä hetkessä polveni auki. En siis todellakaan päässyt pitkälle, vain sen verran että pieniä kiviä ei ollut jaloissa pyörimässä. Oli sellainen tosi kiva hiekkapohja, mut pienenä miinuksena siellä täällä oli ne kivet, joita aallot eivät vie mukanaan. Ja niihin pystyy oikein mukavasti iskemään jalkansa, varsinkin kun paikallaan seisominen niissä aalloissa on mahdoton ajatus.

Keskiviikkona aamulla meninkin sitten uudestaan kyselemään oppituntia surffaukseen. Olivat taas hiukan ihmeissään, et aallot on aikas voimakkaat ja kyselivät et haluanko oikeasti mennä. Joka tapauksessa meri näytti paljon “rauhallisemmalta” kuin edellisenä iltana/päivänä. Aamupalan ajan mietin, et menenkö vai en ja jättikokoisen hedelmäsalaatin jälkeen tuli päätettyä et pakko sitä on kokeilla.

Kuva on hiukkasen feikki, koska toi oli sen mun opettajan lauta, mun lauta oli tuplasti pidempi ja paksumpi ja kolme kertaa painavampi. Mut siis vakaampi ja näin ollen helpompi päästä seisomaan.

Ja tässä todellinen tilanne, hiukan jänskätti seisoa ton laudan kanssa niiden pyörivien kivien seassa ja odottaa, koska on hyvä kohta mennä sisään. Seisottiin aikas kauan siinä ja meinas olla vaikeuksia kannatella sitä lautaa. Sit vaan laudan päälle hyppäys ja melontaa niin paljon, kun käsistä lähtee ikinä irti. Ja sit sitä mentiin… Jo pelkästään “mereen pääseminen” tuntu mahtavalta, koska aallot lyö voimakkaasti rantaan, eikä sisäänpääsy ole mikään itsestäänselvyys.

Käsissä tuntu aikas puuduttavalta hetken kuluttua, mut oltiin sentään päästy ihan hyvän matkaa merelle ja sit sitä pystykin lepäilemään ja makailemaan laudalla kaikessa rauhassa. tosin välillä piti siirtyä aikas rivakasti vasemmalla, ettei tarvinnut pyöriä laudan kanssa murtuvan aallon sisällä. Pari kertaa oli tilanne, et ylitin aallon juuri siinä rajalla, missä se alkaa murtumaan ja olin vakuuttunut et joutuisin sisään, mut ei kuitenkaan.

Olin siis maksanut yhdestä opetustunnista merellä. No opetusta ja opetusta, kaveri ei oikein puhunut muuta ku espanjaa ja mun ymmärtämistaidot espanjassa ei oo kovin kehuttavat. Täydellisesti hoiti kuitenkin hommansa eli kerto mulle oikean ajankohdan mennä aaltojen sisään ja mä yritin sitten parhaani mukaan pärjätä sen jälkeen. :D

Tolta se siis näyttää, kun sen osaa tehdä. Tunnin aikana ehdin menemään kolme kertaa aaltojen sisään. Ensimmäisellä kerralla meinas iskee paniikki, kun tajusin et sellanen ihan hemmetin iso aalto tulee eikä mulla ole hajuakaan mitä mun pitäs tehdä. Rannalla David käänsi mulle sen opettajan selostuksia ja yksi asia oli, et en saa olla laudan päällä, kun tulee tollanen murtuva aalto. Mut pointti oli, et jos oon naama aaltoa kohti. Olin ehtinyt hypätä pois laudalta, kun ymmärsin, et mun pitäiskin olla laudalla ja yrittää surffata. Samantien ku pääsin laudan päälle aalto oli mun kohdalla ja sit sitä mentiinkin ja lujaa. Yritin nousta, mut eihän siitä tullut mitään, korvissa suhisi ja joka puolella oli vain vaahtoavaa vettä. Yllättävän kauan pysyin aallon mukana, mut loppujen lopuks mun yritys nousta seisomaan, johti siihen et putosin laudalta ja sit sitä pyörittiin ku pesukoneessa. Lauta on onneks vaijerilla nilkas kiinni, joten siitä ei tarvii huolehtia, mut nykäisy kun aalto yrittää viedä laudan mukanaan on voimakas. Loppujen lopuks pääsin takas pinnalle aikas nopeasti, mut siin ehti oleen vaan hetken aikaa, kun uus aalto kaatu sun päälle ja sen jälkeen lauta vie taas mukanaan. Aaltoja tuli kolme peräkkäin ja ihmettelin et mitäköhän mun pitäs tehdä, yrittää nousta laudalle ja meloa pois vai uida ilman lautaa vai mitä. No “opettaja” tuli peräs ja sit olikin hetki ettei tullut murtuvia aaltoja ja pääsin melomaan sivuun. Toisella yrityskerralla kuulin vain pari kertaa, et liian voimakas ja sit sitä mentiin (aallon harjalla siis) ja paljon kovempaa kuin ensimmäisellä kerralla. No eipä tuottanut yritys tälläkään kertaa tulosta ja läsähdin veteen. Onnistuin kuitenkin ottamaan heti toisen perässä tulevan aallon ja pääsin polvilleni ennenkuin taas pyörin aallon sisällä. Kolmannella yrityskerralla onnistuin seisomaan, jopa ehkä kahden sekunnin ajan ja sitten meinaskin iskeä paniikki vedessä, koska siinä pienessä hetkessä olin tullut lähelle rantaa ja jokainen aalto vei mua aina lähemmäs rantaa. Mut loppujen lopuks en kuitenkaan ihan kauhean lähelle kiviä joutunut, vaan meloin niin paljon ku ikinä pystyin ja pääsin kuin pääsinkin pois murtuvien aaltojen alta. Reipas tunti vierähti kuin huomaamatta ja rannalle päästyäni pyllähdin persuuksilleni pystymättä itse siihen mitenkään vaikuttamaan, koska jalat eivät yksinkertaisesti kantaneet. Onneksi oli pehmeää hiekkaa siinä kohtaa, toisin kuin suurimmassa osassa rantaa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin.


21  07 2008

Cahuita

Mion tapasin ensimmäisen kerran El Salvadorissa ja uudelleen Costa Ricassa. Tässä odotellaan bussia San Joséssa ja ollaan lähdössä kohti Cahuitaa, Karibianmeren rannalle.

Hiukan feikkiä laittaa tää kuva tähän alkuun, koska oikeasti on otettu pois lähtiessä. Cahuitaan saapuessa kello oli jotain kymmenen illalla, satoi vettä ja oli pimeää, joten moiset maalaukset jäi huomaamatta. Bussi lähti San Josésta neljän aikaan ja matkan piti kestää kolmisen tuntia, mutta koska vettä tuli taivaan täydeltä lähes koko matkan ajan, niin aikakin tuplaantui.

Tässä kylän pääkatu, eli ei ollut turhan iso paikka. Ei päässyt pahemmin eksymään.

Rannalla oli luonnonpuisto ja tää kuva on sillalta, josta pääsi sisään puistoon. Sisäänpääsymaksu oli vapaaehtoinen ja kirjaan piti merkitä nimi ja kotimaa. Edellisenä nimenä bongasin suomalaisen, jonka kanssa myöhemmin juttelin rannalla. Eipä ole tullut törmäiltyä suomalaisiin reissun aikana muuten.

Luonnonpuisto oli siis meren rannalla, ja aika meni mukavasti pyyhkeen päällä hikoillessa. Vesi ei ollut kovin lämpöistä, mutta lämpöisempää kuitenkin kuin mitä on ollut suomessa uidessa.

Tässä näkymä huoneemme ovelta. Oltiin siis aivan meren rannalla, mut oli silti uima-allas pihassa. Paikan nimi oli Cabinas Arrecife. Todella siisti paikka, jossa sai myös syödä halvalla aamiaista, tosin ei joka aamu. Käytännössä siis syötiin yhtenä aamuna, mut seuraavana sitä ei enää ollut tarjolla.

Tässä aamupala eräässä ravintolassa, ei harmainta hajuakaan nimestä. Jogurttia ja hedelmiä sekä tuoretta appelsiinimehua. Kevyt aamupala ennen ratsastamaan lähtöä. Ja taustalla soi Buffalo Soldier (ei ollut todellakaan ainoa kerta, kun sitä tuli kuunneltua syödessä)

Kolme ratsua odottamassa enemmän ja vähemmän taidokkaita ratsastajia. Meitä oli siis yhteensä viisi ratsastajaa, ja kaksi meistä ei ollut ratsastanut koskaan. Onneksi hevoset olivat todella rauhallisia. Länkkärisatulat oli kaikilla hevosilla ja yhdelläkään ei ollut kuolaimia suussa. Hiukan mietitytti, et miten tuo ratsastus ilman kuolaimia menee… Ohjelmassa oli siis pari tuntia ratsastusta teillä ja viidakossa, sen jälkeen pari tuntia kävelyä ja taasen ratsastusta.

Kuvassa on kävelevä puu. Noiden monen monituisten juurien avulla puu voi siirtyä muutamassa vuodessa metrin/parin verran. Vauhti ei päätä huimaa, mut suunnistuksen kannalta ehkä hiukan hämäävää.

Tunnin mutaluistelun jälkeen pääsimme perille, vesiputoukselle. Ei ollut mikään älyttömän iso toi putous, mut oli ihan jännittävää kävellä sinne. Edellisen yön oli satanut kaatamalla vettä ja polku oli sen mukainen. Märkä savi teki jatkuvista ylä- ja alamäistä taitoradan, josta harvempi selvisi kaatumatta. Mähän en tietenkään kaatunut.

Kunnon vauhtipeli, Alaska. Ryhmän ainoa hevonen, joka säikkyi isoja autoja. Oikeesti ei ollut ees paha, verrattuna mitä Leevin ja autojen kanssa on tullut koettua. Kaikkein parasta oli, et rannalla laukatessa ei tarvinnut kahta kertaa antaa laukkapohkeita, kun mentiin jo täysiä. Vaihdettiin nimittäin hevosia rannalla, kun kaikki hevoset eivät suostuneet laukkaamaan ja taistelin sellatteen nuoren hevosen kanssa sillä aikaa kun Alaskalla oli toinen ratsastaja. Vauhtia tolla Alaskalla riitti jopa niin, että kirittiin oppaan ja hänen hevosensa ohi, minkä seurauksena mulla oli suu ja silmät täynnä merivettä ja hiekkaa. :D Mut aivan mahtavaa. Paljon oon kokenut reissun aikana, mut laukkaaminen meren rannalla oli aivan huippujuttu!!

Tää talo oli myytävänä. En ottanut ylös sitten puhelinnumeroo, mut ei olis hullumpi vaihtoehto. Talo meren rannalla ja pari hevosta tuohon pihalle, tosta voi uneksia huonon päivän osuessa kohdalle.

Hiukan piti ottaa tukea hevosesta selästä laskeutuessa, kun olo ei ollut kaikkein paras. Viidakosta pois tultaessa olin viittä vaille valmis oksentaan ja palelin kuumuudesta huolimatta. Vesiputouksilla syömämme ruoka tais sisältää muutaman alkueläimen tms, koska loppuaika costa ricassa meni kuumeisena nukkuessa. Paljon jäi siis näkemättä. Piti poiketa Nigaraguassa paluumatkalla salvadoriin, mutta 20 tunnin bussimatka tuntui riittävältä jännitykseltä hiukan huonovointisena.

Pieni yllätys kymmenen aikaan hostellille saapuessa. Olin ollut ulkona ja Mio oli lähtenyt jo aikaisemmin huoneeseemme. Portit oli suljettu kettingillä ja kunnon munalukolla. Hetken aikaa niitä kolistelin siinä, mut ketään ei näkynyt missään. Reippaana tyttönä sitten kiipesin ton portin yli. Täytyy sanoo, et oli yllättävän helppoa tai sitten vaan mieleen hiipivä paniikki anto lisävoimia. Onneks tos portis oli vyötärön korkeudella tollanen kengän mentävä kolo, helpotti kummasti kiipeämistä. Tosin olin yllättynyt myös siitä, kuinka hyvin kopiocrocsit purevat kiinni metalliverkkoon. :P

Oikealla hevosfarmin naapurin pikkutyttö, joka tuli juttelemaan ja tutkimaan mun kameraa. Eipä ujostellut turhia…


21  07 2008

Costa Rica

Bussi Costa Ricaan lähti aamuyöllä kolmelta. Edellisenä päivänä olin käynyt ostamassa hiukan evästä matkaa varten. Matka San Joséen tulisi kestämään 20 tuntia ja vaikka matkan aikana tarjoillaankin kolme ateriaa, niin on ihan kiva et laukusta löytyy jotain pientä naposteltavaa. David oli ystävällisesti tilannut taksin tuntia ennen bussin lähtöä ja siirtyminen lähtöpaikkaan sujui ongelmitta. Taksissa istuessa tajusin, et olin unohtanut jääkaappiin ostamani vesipullon. No onneksi hätä ei ollut suuri, olihan mulla pullo rommia laukussa (vatsalaukun desinfiointia varten).. :D No okei, myönnetään et rinkkaan olin pakannut toisen vesipullon, joten ihan rommin varassa ei tarvinnut matkustaa.

Ticabus oli siis todellakin laadukas matkustustapa, mut ei kuitenkaan mikään älyttömän kallis.

Bussia odotellessa oli aikas hieno olo, salvadorissa tuli vietettyä pari viikkoa. Sen aikana ehdin käydä viikon kielikurssin, joka avasi hiukan espanjan saloja, mut ei nyt mitään ihmeitä saanut aikaan. Tunnin ajan istuskelin ja mietin jännityksellä tulevaa. Bussissa yllättäin paikkani oli toisen turistin vieressä. Hän oli kotoisin israelista ja oli asunut lapsuutensa meksikossa. Nyt oli siis vain kiertelemässä väliamerikkaa. Hetken aikaa jutustelimme niitä näitä, mutta pääasiassa nukuin kaiken muun ajan, mitä nyt heräsin syömään ja passintarkastukseen. Perillä San Joséssa hän totesi, et nukuin aikas paljon. No okei, myönnetään et 20 tuntia pääosin nukkuen on aikas pitkä aika. Hiukan haastavaa nukkumisesta teki taasen jäätävä ilmastointi. Mulla oli kahdet housut ja kolme paitaa päällekkäin, mutta silti meinas olla sellatteen torkkupeiton alla kylmä. Bussiyhtiö oli tällä kertaa Ticabus, jota voin lämpimästi suositella (ilmastointia lukuunottamatta) matkustamiseen väliamerikassa. Jopa yksi monista näytetyistä leffoista ei ollut dupattu espanjaksi. Yritin todellakin katsoa leffan, koska se oli Kung Fu Panda, mut silmät oli eri mieltä, ja viimeinen muistikuva on pandasta kiipeämässä portaita ylös.

Erilaisia lappusia rajan ylityksiä varten sai täytellä useammankin kappaleen (yllättäen!), mutta täytyy todeta, että matkustaminen Hondurasin ja Nigaraguan läpi sujui todella vaivattomasti. Costa Rican rajalla pääsi taas odottelun makuun ja jonotettiinkin sitten tunti passintarkastukseen.

Kuvassa “ruokaboksi”, joka sisälsi milloin mitäkin. Tuolla kertaa sisällä oli kanansiipiä ja ranskalaisia perunoita. Viimeisen päälle Tica Bus…

Perillä otin taksin Hostelliin nimeltä Casa Yoses.

Kerrassaan oikein hyvä paikka, rauhallisella alueella ja kävelymatkan päässä ostoskeskuksesta. Hostellista olin kuullut saksalaiselta tytöltä(Mio), jonka tapasin salvadorissa kielikurssilla. Kätevää. Muuten ei olis ollut hajuakaan, et missä yöpyisin. Pihalta löytyi kaikkea kivaa, kuten riippukeinuja, banaanipuita ja hauska kärry (kuva alla).


Seuraava sivu »